The Hangman's Joke

Katselin mielenkiinnosta putkeen ensin uuden Conan The Barbarianin ja sen jälkeen muistin virkistämiseksi alkuperäisen Conan The Barbarianin vuodelta 1982, koska halusin verrata remakea alkuperäiseen. Ja kyllähän niissä huomattavia eroja oli, osa alkuperäisen kannalta positiivisia, ja osa -yllättävää kyllä- uuden version kannalta positiivisia. Tarina Mielenkiintoista oli nähdä, miten aika on muuttunut ja muuttanut samalla saman tarinan esitystapaa. Vuoden 1982 Conan on täynnä seikkailua ja ystävien välistä huumoria. Se on kokonaisuutena oikeastaan aika kevyt elokuva, sillä hahmojen dialogissa on mielekästä huumoria, ystävysten välistä kiusoittelua ja aitoa kaverihenkeä, mitä seikkailuissa pitääkin olla. Uusi Conan puolestaan ei seikkaile vaan tuhoaa. Tarina on yllättävänkin vakava ja elokuva lähes pelkästään sotaa ja tuhoamista, ja siitä puuttuu alkuperäisen elokuvan seikkailun sympaattisuus. Siinä tappaminen ja mahdollisimman suuren tuhon aikaansaaminen tuntuu itsetarkoituksel

Aika ajoin palaan tähän suosikkiaiheeseeni naisten kuvaamisesta Hollywood-elokuvissa, sillä minusta aihe on tärkeä ja se tarvitsee huomiota. Monet ihmiset eivät tunnu kiinnittävän asiaan minkäänlaista huomiota, mutta siinä vaiheessa kun sen tajuaa, alkaakin nähdä epäkohtia joka suunnalla (ks. esim tämä testi ). Luin jokin aika sitten toimittaja Sarah Jane Stratfordin Guardianiin kirjoittaman kolumnin Hollywoodin muovaamista tytöistä ja varsinkin siis tyttöjen kuvista. Juttu sai alkunsa siitä, kun viimeisessä Harry Potterissa Hermione Granger ( Emma Watson ) sanoo "I can't" kohtauksessa, missä hänen pitäisi tuhota hirnyrkki. Sen sijaan, että hän itse reippaasti iskisi hirnyrkkiä basiliskin hampaalla, hänen pitää saada tehtäväänsä vahvistusta mieheltä, Ronilta. Stratfordin mukaan Hermionen aikaisemmin älykäs ja aktiivisen sankarillinen hahmo on näin alennettu perinteiseen Hollywoodissa naiselle sopivaan muottiin ja tilaa on pitänyt antaa sankarilliselle mieshah

Kova kuin kivi - True Grit -elokuvan dvd- ja blu-ray -julkaisun tiimoilta minulla oli ilo ja kunnia saada julkaistavakseen elokuvassa jäyhän kovaa Rooster Cogburnia näyttelevän JEFF BRIDGESIN haastattelu. Q: Hei Jeff. Sinua pidetään yhtenä Hollywoodin mukavimmista ihmisistä, mutta olet myös loistava näytellessäsi kovanaamaa kuten Rooster Cogburnia True Gritissä tai Bad Blakea Crazy Heartissa. Onko Jeff Bridgesillä kovanaamainen puolensa? A: (Nauraa) Ei, en minä ole mikään kovanaama. Voin kyllä näytellä sellaista, sillä se on hauskaa. Pidän kovanaamojen näyttelemisestä. Q: Oletko sitä mieltä, että Roosterin hahmo kuuluu tähän kategoriaan? A: En usko, että hän itse kutsuisi itseään kovanaamaksi, mutta kyllä, luulen, että muut ihmiset pitävät häntä koviksena. Hän kun on sellainen jörö alkoholisti jolla on usein krapula. Se tekee ihmisestä kovanaaman. Q: Kuinka valmistauduit Roosterin rooliin? A: Vertasin Roosterin hahmoa Charles Portisin romaanissaan kirjoittamaan hahmoon, enkä

Pienin painajainen perheessä -elokuvan dvd- ja blu-ray -julkaisun tiimoilta Elokuvablogi.comilla oli ilo ja kunnia saada julkaistavakseen legendaarisen Robert De Niron haastattelu - Suomessa yksinoikeudella Elokuvablogi.comissa! Q: Hei Bob. Kuinka voit? A: Oikein hyvin, kiitos. Q: Oli hienoa katsella sinua jälleen yhdessä Ben Stillerin, Dustin Hoffmanin, Barbra Streisandin, Teri Polon, Blythe Dannerin ja ensikertalaisten kuten Jessica Alba ja Laura Dern kanssa elokuvassa Pienin painajainen perheessä . Tiesitkö vuonna 2000, kun ensimmäisen kerran esitit entistä CIA-agenttia Jack Byrnesiä Perhe on painajainen -elokuvassa, että elokuvalle tehtäisiin kaksi jatko-osaa? A: En oikeastaan, mutta toisaalta en ollut myöskään yllättynyt. Luulen, että kaikki voivat samaistua tarinaan ja sen ihmisiin. Monet voivat samaistua Fockerin tai Byrnesin perheeseen. Tiedäthän, niiden kahden väliseen dynamiikkaan. Q: Todellakin. Kahdessa ensimmäisessä elokuvassa Jack on sodassa vävynsä, Ben Stil

Olen aina silloin tällöin kirjoitellut tässä blogissa naisen asemasta elokuvassa ja naishahmoista yleensäkin. Jokin aika sitten kirjoittamani jutun jälkeen Cinefiliaan Jutta esitteli minulle aikaisemmin tuntemattoman Bechdelin testin , jonka avulla voi tutkiskella, millä tavalla naishahmot elokuvassa esitellään. Idea oli sen verran mielenkiintoinen, että halusin esitellä sen myös täällä, sillä aloin heti käyttää sitä katsomissani elokuvissa. Itseään kunnioittavan naisen näkökulmasta tulokset eivät ole toistaiseksi olleet kovin mairittelevia... Eli kun katsot mitä tahansa elokuvaa, kysy itseltäsi: Onko elokuvassa vähintään 2 naishenkilöä joilla on nimet? Puhuvatko he keskenään? Onko puheenaiheena jokin muu kuin miehet? Ovat muuten todella harvassa ne Hollywood-elokuvat -varsinkin lapsille suunnatut- jotka läpäisevät tämän testin. Olenkin usein miettinyt (ja kirjoitellutkin siitä), että millaisen kuvan naisen asemasta lapset saavat näiden miespainotteisten elokuvien perustee

Meillä kaikilla on elokuvia, joita katsomme kerta toisensa jälkeen, uudestaan ja uudestaan. Osa niistä elokuvista on hyviä, kriitikoidenkin arvostamia klassikoita ja mestariteoksia, osa taas sisältää jotain sellaista kummallista ja mukavaa, että se vetoaa meihin huolimatta siitä, ettei elokuva välttämättä mikään arvostelumenestys koskaan olisi ollutkaan. Tässä minun viiden tällaisen guilty pleasuren joukko, joskin se on hieman laajempi kokonaisuus kuin vain viisi elokuvaa. Young Einstein Vaihtoehtoinen tarina Albert Einsteinin nuoruudelle on Yahoo Seriousin versio vuodelta 1988. Tasmaniassa syntynyt Albert yrittää keksiä, miten olueen saadaan kuplia, ja tulee siinä samalla keksineeksi ydinvoiman. Koittaessaan saada patenttia maailmankuululle kaavalleen E=mc2, paha kilpailija varastaa kaavan ja Albert joutuu matkaamaan Ranskaan asti estämään ydinkatastrofin. Tämä komedia on jotenkin niin sydämellisen hömppä, että katsoin sitä nuorempana ties kuinka monta kertaa. Vieläkin se aiheu

Kirjoittelin eilen lukemastani Väkivallan lumo -kirjasta (kirjoittajana elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon ) ja ajattelin pohtia asiaa myös täällä blogissa vähän pidemmälle. Mikä elokuvaväkivallassa oikeastaan viehättää? Mikä saa meidän oikeasti nauttimaan väkivallan katsomisesta elokuvakontekstissa? Kirjassaan Bacon kertoo tuosta ristiriidasta eli hyvin harva meistä haluaa kohdata tai nähdä väkivaltaa oikeassa elämässä, mutta toisaalta suuri osa meistä nauttii ainakin jonkinasteisen väkivallan näkemisestä elokuvassa. Toisaalta hän kertoo julkisten teloitusten saaneen aikoinaan suuria yleisöjoukkoja. Pahantekijän kuoleman todistaminen ilmeisesti koskettaa ihmisessä jotain primitiivistä. Henkilökohtaisesti olen aina ollut viehättynyt kostoteemasta ja sitä kautta vigilante-elokuvista (ja -sarjakuvista). Nuorena yksi suuria Marvel-suosikkejani oli Tuomari, joka perheensä menetyksen jälkeen alkoi kostaa kaikille lain toisella puolella kulkeville. (Harmillisesti

Käydessäni läpi elokuvavuotta 2010 huomasin läjän elokuvia, joista olin katseluhetkellä pitänyt, mutta joista en edes näin vajaan vuoden jälkeen muistanut paljoakaan. (Toim.huom. minä siis kuulun siihen tavallisten ihmisten joukkoon, joilla ei ole minkäänlaista valokuva- tai muuten megamuistia vaan joilla on välillä hieman hatara pää - muistamista varten on IMDb ja yleensäkin internet) . Aloin sitten mietiskellä, että mistä tämä voisi johtua. Tulin mietiskelyissäni siihen tulokseen, että elokuvan pitää todella herättää tunteita, jotta se olisi muistettava. Pelkkä tekninen "hyvyys" ei taida riittää, vaan elokuvassa pitää olla jotain sellaista, joka vetoaa tunteisiin - joko positiivisella tai negatiivisella tavalla, jotta se jäisi kunnolla mieleen. Ainakin siis minun tapauksessani. Tämä jokin tunteisiin vetoavuus voi tapahtua monella tasolla. Elokuvan tarina voi itsessään olla vaikuttava, kaunis, surullinen, ahdistava, pelottava, jännittävä, hauska... ja sitä kautta tunnekes

Turun Sanomien elokuvakriitikko Tapani Maskula on ollut pitkän aikaa henkilökohtainen ihmetyksen aiheeni, kun viikottaisen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen elokuvatähditykset selaan. Olen monesti miettinyt, millainen ihminen hän oikein onkaan, koska tähditystensä perusteella hänestä saa sellaisen käsityksen, että hän  suurin piirtein "vihaa" kaikkia nykyelokuvia. Olen miettinyt, että onko kyseessä kyllästyminen, vai tehdäänkö nykyisin oikeasti vain niin huonoja elokuvia? Vuonna 1941 syntynyt Maskula on tehnyt pitkän uran elokuvakriitikkona ja työskennellyt Turun Sanomissa jo vuodesta 1980. Osa meistä bloggareista ei ollut tuolloin vielä edes syntynyt ja itsekin olin tuolloin vasta 6-vuotias. Eipä meillä siis ole paljoa nokan koputtamista tuollaisen historian edessä. Wikipedian mukaan Maskula katsoo vuosittain 500- 1 000 elokuvaa, mikä on erittäin kunnioitettava määrä. Itse hädin tuskin pari sataa elokuvaa ehdin vuodessa katsomaan, ja sekin tuntuu jo suurelta määrältä! Tuo

Jouluun ei ole enää kauan ja päätinpä sitten minäkin kantaa korteni kekoon ja listata mielestäni parhaat jouluelokuvat. Kun aloin muistella oikein hyviä jouluelokuvia, pääni löi tyhjää. Enkö muka muista yhtään jouluelokuvaa? Enkö minä muka ole katsonut jouluelokuvia? Hetken aikaa kaiveltuani sain kasaan tällaisen listan :) Die Hard (1988) Vuonna 1988 ilmestynyt John McTiernanin ohjaama Die Hard - Vain kuolleen ruumiini yli on yksi toimintaelokuvien klassikoita ja samalla yksi suurimpia suosikkejani. Joulun viettoon vaimonsa luokse haikaileva John McClane ( Bruce Willis ) päätyy kotijoulun sijaan taistelemaan Hans Gruberin ( Alan Rickman ) johtamaa terroristijoukkoa vastaan pilvenpiirtäjän sokkeloissa. Eipä ole tarjolla ainakaan liian imelää joululässytystä ;-) Nightmare Before Christmas (1993) Nightmare Before Christmas on Henry Selickin ohjaama animaatio Halloweenin kuninkaasta Jack Skellingtonista, joka haluaakin perinteisen Halloween-pelottelun sijaan Joulupukiksi Joulup

Missä nykypäivänä ovat elokuvat, joiden pääosassa voitaisiin nähdä naisia arkipäivän sankareina? Tasa-arvon lisääntymisestä huolimatta elokuvat tuntuvat määrittelevän naisen edelleenkin tyttäreksi, tyttöystäväksi, vaimoksi tai äidiksi, mutta harvoin varsinaisesti ihmiseksi . Onko viihdemaailmassa edelleen vallalla käsitys, että ihminen = mies ja sen lisäksi on olemassa myös nainen, kokonaan oma lajinsa? Naisista tehdyt elokuvat tai elokuvat, joissa pääosassa on naisia, tuntuvat ainakin Hollywoodin osalta noudattavan samaa kaavaa, jossa naiset ovat historiallisten draamojen kuningattaria, kikattavia ja/tai kirkuvia teinejä, shoppailuaddikteja, petettyjä itkijänaisia, väsyneitä kotirouvia tai pullantuoksuisia äitejä, tai sitten überseksikkäitä toimintapimuja. Kun tehdään elokuva tavallisesta elämästä tai arkipäivän sankaruudesta, pääosan ihmisenä on lähestulkoon aina mies. Yhtä Thelmaa ja Louisea kohtaan tuotetaan ainakin tusina Easy Rideria . Johtuuko tämä siitä, että katsojat eivä

Kyselin meneillään olevassa Potter-kilpailussa [ muistahan osallistua! Arvonta ensi viikolla 8.12.2010! ] osallistujien Potter-suosikkeja ja ajattelin sitten kantaa omankin korteni kekoon. (Skaboista puheen ollen: Mikaelan blogissa on menossa The Town -aiheinen skaba , Tiinasella Due Date -aiheinen skaba ja Eugen Gurjastilla puolestaan Toy Story 3 -kilpailu ). Aloitin Pottereiden lukemisen jokin aika ennen kun The Order of the Phoenix julkaistiin 2003 eli en ole ollut "mukana" ihan alusta lähtien. Olin kuullut niin paljon Potter-hypetystä, että kaikki tuntui menevän meikäläisellä ihan totaalisen yli, eikä minua kiinnostanut lukea liikaa hypetettyjä "lastenkirjoja". Noihin aikoihin notkuin eräällä kansainvälisellä nettifoorumilla ja siellä jenkkituttavani sai minut vakuutettua, että kirjoja kannattaa edes testata. Päätin aloittaa kolmannesta kirjasta, koska olin kuitenkin ensimmäisen elokuvan nähnyt (lentokoneessa Atlantin yllä, mikä ei ole mikään paras el

Kirjoittelin eilen elokuvasta nimeltä Chapter 27 ja sen innoittamana aloin miettiä näyttelijöitä, jotka tekevät hurjia asioita itselleen roolihahmojensa puitteissa ja muokkaavat itsestään fyysisesti jotain ihan muuta kuin normaalisti ovat. Chapter 27: ssahan Jared Leto esittää John Lennonin murjaajaa Mark David Chapmania, joka on huomattavasti tukevampi ihminen kuin Leto itse. Tuota roolia varten Leto lihotti itseään 30 kg - ja laihdutti kuvausten jälkeen ne puolessa vuodessa pois! Haastattelussa Leto kertoo, että itsensä lihottaminen oli huomattavasti hankalampaa kuin laihduttaminen - lihottamisensa aikana hän oli moneen kertaan ihmetellyt mm. George Clooneyn itsensä pulskistamista (16 kg) rooliinsa elokuvassa Syriana (2005), mutta lopulta Leto kuitenkin veti reilusti Clooneyn ohi lisäkiloissa. Clooney muuten sai roolistaan tuolloin Oscarin. Yksi tunnetuimmista muodonmuutoksista on vuodelta 1980, jolloin roolistaan yllätys yllätys Oscarin voittanut Robert De Niro kasvatti ma

RottenTomatoesin viimeviikoinen uutiskirje innoitti klikkaamaan siinä ollutta linkkiä, joka sanoi listaavansa parhaat kauhuelokuvat -ja koska näin Halloweenin aikaan muutenkin nämä kauhuelokuvat ovat pinnalla. Minä, joka en kyseistä genreä suuremmin kuluta (ks. aikaisemmat postaukset aiheesta), olin hämmästynyt siitä, että olin nähnyt (omasta mielestäni) yllättävänkin monta tuolla listalla olleista elokuvista, mutta myös siitä, mitä elokuvia sieltä puuttui. Alla RottenTomatoesin lista yksinkertaistettuna, mutta tsekkaa perustelut yms täältä >> Eniten minua ihmetytti Stanley Kubrickin Hohdon puuttuminen listalta. Kyseinen elokuva on rankattu useassa paikassa parhaimmaksi ja pelottavimmaksi kauhuelokuvaksi - on muuten niitä harvoja genren leffoja, joita olen katsonut peräti useampaan kertaan! Ja olisi siis omalla vastaavalla listallani paikalla #1. Toki ykköspaikalla nököttävä Alfred Hitchcockin Psyko on huikean hieno elokuva, omanlaisensa uranuurtaja, mutta varsinaisena

Rumasta, pilkatusta ja yksin jätetystä ankanpoikasesta kasvoi kaunis ja uljas joutsen, rääsyisestä Tuhkimosta kuoriutui ihastuttava prinsessa (joskin hyvän haltiatarkummin pienoisella avustuksella), Carriessa kaikkien pilkkaama Sissy Spacek muuttui tanssiaisten kuningattareksi (joskaan tämä tarina nyt ei kovin hyvin lopulta päättynyt), Miss Congenialityssä poikamaisesta, huonotapaisesta Sandra Bullockista löytyi pinnan alta missi (joskin Michael Cainen avustuksella), Twilightissa ujo ja kömpelö Kristen Stewart sai itselleen koulun komeimman pojan (joskin tässä auttoi hieman hänen verensä magneettinen tuoksu)... Näitä tuhkimotarinoita on elokuvamaailma puolillaan, ellei jopa ylikin. On ruma ja yksinäinen nörtti, josta kuoriutuu kaikkien ihailema kaunotar tai kylän coolein jätkä, jonka kavereita haluavat olla kaikki. Ja nämä tyypit eivät edes ole ainoastaan kauniita, vaan myös älykkäitä ja lopulta myös sosiaalisesti äärettömän fiksuja. Miksi tuntuu, ettei tällaista tapahdu oik

[ Varoitus , sisältää asioita, joita jotkut saattavat pitää spoilereina. Lukeminen siis omalla vastuulla!] Minusta ei varmaan koskaan tulisi elokuvakäsikirjoittajaa. Ainakaan hyvää sellaista, sillä minä olen huomannut olevani niin lälly, että tuskin uskaltaisin kirjoittaa tarpeeksi dramaattista loppua. Sanottakoon nyt heti alkuun, että en minä kyllä käsikirjoituksia ole meinannutkaan alkaa kirjoitella, tulipahan vaan mieleen ;-) Olen nimittäin huomannut sellaisen jutun, että sen, millainen elokuvan loppu on ja sen, millainen toivoisin sen olevan sillä hetkellä, kun elokuvaa katson ja sen, onko se loppu sitten kaikenkaikkiaan hyvä, ei ole minkäänlaista korrelaatiota. Otetaan nyt heti ensimmäiseksi laskuista pois elämänkertaelokuvat, joista jo ennestään tietää, että se päähenkilö kuolee lopussa, ja keskitytään näytelmäelokuviin, joille on kirjoitettu ihan oma käsikirjoitus tai jotka vähintäänkin pohjautuvat johonkin romaaniin (jota en ole lukenut ja näin ollen en tiedä sen loppua).

Katsoin viime viikolla tosipohjaisen elokuvan Hachiko - tarina uskollisuudesta (arvio täällä ), jossa akita-rotuinen Hachiko -koira odottaa isäntäänsä juna-asemalla uskollisesti yhdeksän vuotta tämän kuoleman jälkeen. Itkeä pillitin solkenaan elokuvaa katsellessa ja huomasinpa siinä sitten, että tämähän alkaa ihan käydä tavaksi tämä pillitys koiraelokuvia katsoessa. Olen kyllä vanhemmiten pehmennyt (muutenkin kuin fyysisesti) ja vaikka nuorempana olin varsinainen kovanaama, enkä itkenyt elokuvissa lähes koskaan, nykyisin ei tarvitse kovin kummoinen liikutus valkokankaalla näkyä, kun minä jo saan kuivailla silmänurkkiani. Olen koiraihminen ja aina rakastanut koiraelokuvia ja tv-sarjoja - Lassie , Susikoira Roi , Poliisikoira Rex , K-9 , Turner ja täystuho , aikoinaan jopa Ruusun aika (koska siinä oli se ihana puhuva labradorinnoutaja)... ovat aina kolahtaneet minulle. Mutta koiraelokuvat ovat myös niitä "pahimpia" kun ajatellaan elokuvassa koetun potentiaalisen liikutukse

Jokin aika sitten Bubble ehdotteli minulle postauksen aiheeksi listata leffasanontoja, jotka ovat siirtyneet ihan normaalin elämän käyttöön. Mitään ehdotonta listaa näistä on mahdotonta tehdä, sillä sanonnatkin muuttuvat ajan mittaan ja joskus paljonkin käytössä ollut lausahdus saattaa kadota jossain vaiheessa jäljettömiin. Eilen illalla nukkumaan mennessä aloin mietiskellä näitä sanontoja ja huomasin, että yllätys yllätys, aika monet niistä liittyvät Star Warsiin . Ja kaikki eivät ole edes sanontoja, mutta liittyvät kyseiseen leffasarjaan muuten. Esimerkiksi maantiellä autolla ajaessani / kyydissä ollessani saatan jedimäisesti huitoa kädelläni edellä hitaasti ajavan auton suuntaan ja sanoa "käänny tuosta risteyksestä oikealle", jotta hidastelijasta pääsisi eroon. Joskus tämä toimiikin ;-) Tähtien sodasta tulevia sanontoja riittää. Jos jollakin läheiselläni tai tuttavallani menee jokin asia todella hyvin, saatan sanoa "The Force is strong with this one" tai j

Vali vali ja vänkyti vänkyti, mutta kun ottaa pattiin joidenkin ihmisten käyttäytyminen leffateatterissa. Käyn nykyisin melkoisen harvoin, ehkä noin kerran kuussa, normaaleissa elokuvanäytännöissä, sillä pyrin näkemään suurmman osan (ainakin itseäni kiinnostavista) elokuvista lehdistönäytöksissä. Niissä ihmiset yleensä osaavat käyttäytyä, ovathan he elokuvaihmisiä sekä toimittajia, jotka istuvat teatterin pimeydessä näytettävän elokuvan takia, eivät terrorisoidakseen muita katsojia tai sosialisoidakseen kavereiden kanssa. Pari viikkoa sitten kävin katsomassa normaalinäytöksessä Kick-Assin . Näytös oli Tennarin pienessä salissa päivänäytöksessä, katsojia oli alle puolet salista. Mutta silti siellä oli mukana muutama yksilö, joilla oli suuri tarve esittää kovaa itsetuntoaan muille katsojille. Toki ääneen saa nauraa silloin kun naurattaa, mutta on eri asia, nauraako oikeasti itsekseen vai haluaako sillä nauramisellaan esittää jotain. Salin takaosassa nimittäin istui ryhmä tyttöjä, jotka