Väkivallan lumon jatkomietiskelyä
Kirjoittelin eilen lukemastani Väkivallan lumo -kirjasta (kirjoittajana elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon) ja ajattelin pohtia asiaa myös täällä blogissa vähän pidemmälle. Mikä elokuvaväkivallassa oikeastaan viehättää? Mikä saa meidän oikeasti nauttimaan väkivallan katsomisesta elokuvakontekstissa?
Kirjassaan Bacon kertoo tuosta ristiriidasta eli hyvin harva meistä haluaa kohdata tai nähdä väkivaltaa oikeassa elämässä, mutta toisaalta suuri osa meistä nauttii ainakin jonkinasteisen väkivallan näkemisestä elokuvassa. Toisaalta hän kertoo julkisten teloitusten saaneen aikoinaan suuria yleisöjoukkoja. Pahantekijän kuoleman todistaminen ilmeisesti koskettaa ihmisessä jotain primitiivistä.
Henkilökohtaisesti olen aina ollut viehättynyt kostoteemasta ja sitä kautta vigilante-elokuvista (ja -sarjakuvista). Nuorena yksi suuria Marvel-suosikkejani oli Tuomari, joka perheensä menetyksen jälkeen alkoi kostaa kaikille lain toisella puolella kulkeville. (Harmillisesti hahmosta tehdyt elokuvat eivät ole ihan tavoittaneet samaa fiilistä kuin alkuperäiset sarjakuvat).
Kosto on suloinen varsinkin, jos sen toimeenpanijana on nainen, joka on kokenut jonkinasteista vääryyttä. Äärimmäisenä esimerkkinä tästä on Quentin Tarantinon Kill Billit, joissa häväistyksi ja lähes tapetuksi joutunut nainen ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja alkaa listiä hänelle väkivaltaa tehneitä systemaattisesti yksi kerrallaan - aloittaen häntä seksuaalisesti hyväksikäyttäneestä sairaanhoitajasta. Tällaisissa tarinoissa kosto ja sen kautta väkivalta tuntuu niin oikeutetulta. Kill Billien kanssa samoihin fiiliksiin nostaa ruotsalainen Millennium-trilogia, joissa hakkerityttö hakee oikeutta oman käden kautta välillä varsin roskein keinoin. Tällaisiset elokuvat kauheudestaan huolimatta tuntuvat lähes voimaannuttavilta.
Bacon mainitsee myös mielenkiintoisen puolen meissä katsojissa. Hän kirjoittaa, että usein realistisina ja järkyttävinäkin koetut elokuvaväkivallan kohtaukset voidaan kokea nautittavina. Tässä kyseessä on katsojan itsensä ylevöittäminen, sillä voimme kauhistella tapahtuvaa ja samalla tuntea ylemmyyttä siitä, että olemme moraalisesti korkeammalla tasolla kuin väkivaltateon suorittaja. Mielenkiintoinen näkökulma, joka varmasti selittää osan väkivallan viehätyksestä.
Tällaisesta voisi esimerkkinä olla vaikkapa reilun vuoden takainen Naisen kivitys (Stoning of Soraya M.). Tositapahtumiin perustuvana aihe on karmiva ja sen kuvallinen toteutus ahdistava. Kivitystuomiota langettavia ja tuomion täytäntöönpanevia miehiä katsoja kuitenkin katsoo moraalisesti huikean paljon korkeammalta. Miehet ovat raakalaisia, itsekeskeisiä oman edun tavoittelijoita, joita kohtaan katsojalle ei anneta syntyä minkäänlaista positiivista tunnesidettä.
Toisaalta väkivaltaviihde voi olla pelkästään nautittavaa silloin, kun se tehdään komiikan tai graafisen visualisuuden painottamana. Vuosi sitten ensi-iltansa saanut Kick-Ass oli korniudessaan totaalisen hauska ja samalla tavalla Sin City oli karmivuudessaan komea. Molempien esittämä väkivalta oli äärimmilleen vietyä, mutta tapa millä se esitetään, tekee siitä pelkästään viihdyttävää ja nautittavaa - Kick-Assin tapauksessa hieman samalla tavalla kuin vanhat mustavalkoiset mykkäfilmit tai animaatiot, joissa toista satutetaan, mutta tämä nousee aina vaan ylös - saadakseen turpiinsa uudestaan. Ja kun se tehdään komiikan siivittämänä, sehän se naurattaa.
Joskus elokuvaväkivalta naurattaa, vaikka sen konteksti ei olisikaan pelkästään huumoripitoinen. Onhan oikeastaan aika järkyttävä kohtaus se, kun Pulp Fictionissa tyyppi ammutaan "vahingossa" takapenkille ja hänen aivonsa leviävät takaikkunaan. Elokuvan hahmojen suhtautuminen asiaan - "nyt meni auto likaiseksi" - kuitenkin saa kepeällä sanailullaan aikaan tunnelman, että tilanne onkin oikeasti ihan huvittava. Niin kuin se onkin.
Eksplisiittisesti kuvatusta tai järjettömästä sivullisiin kohdistuvasta väkivallasta en ole koskaan pitänyt. Siksi en katso "kidutuspornoa", koska ihmisten sisuskalujen esittely pelkästään shokkiefektin takia, ilman mitään syvempää syytä, ahdistaa minua. Ekplisiittiselläkin väkivallalla pitää olla jokin "ylevämpi" oikeutus, kuten vaikkapa Kunniattomissa paskiaisissa pahojen natsien tappaminen ja skalpeeraaminen yhteisen hyvän puolesta. On jännä huomata itsessään katsojana tuon oikeutuksen vaikutus, sillä silloin rankkakaan väkivalta ei aiheuta henkistä ahdistumista.
Miten sinä suhtaudut elokuvaväkivaltaan?
