Vertailussa: Conan 1982 vs. Conan 2011
Tarina
Mielenkiintoista oli nähdä, miten aika on muuttunut ja muuttanut samalla saman tarinan esitystapaa. Vuoden 1982 Conan on täynnä seikkailua ja ystävien välistä huumoria. Se on kokonaisuutena oikeastaan aika kevyt elokuva, sillä hahmojen dialogissa on mielekästä huumoria, ystävysten välistä kiusoittelua ja aitoa kaverihenkeä, mitä seikkailuissa pitääkin olla.
Uusi Conan puolestaan ei seikkaile vaan tuhoaa. Tarina on yllättävänkin vakava ja elokuva lähes pelkästään sotaa ja tuhoamista, ja siitä puuttuu alkuperäisen elokuvan seikkailun sympaattisuus. Siinä tappaminen ja mahdollisimman suuren tuhon aikaansaaminen tuntuu itsetarkoitukselta. Poissa on ystävysten välinen sanailu.
Uuden Conanin puolesta voi sanoa kuitenkin sen verran, että Conanin alkuperää valottava epilogi on siinä aikuiseksi kasvanutta Conania ajatellen jotenkin mielenkiintoisempi. Uudessa versiossa Conan orvoksi pikkupoikana jäätyään jätetään selviytymään yksinään ja sitä kautta hänestä kasvaa kostonhimoinen soturi. Alkuperäisessä tarinassa puolestaan Conan otetaan poikana vangiksi ja vuosikaudet hän kasvaa orjana, ja tässä kohtaa rinkiä kierrettäessä kaipasin hahmoon vähän enemmän kipinää ja kostonhimoa.
Alkuperäisessä Conanissa toisaalta pojan äidin surma on äärimmäisen karu ja sai melkein tipan linssiin, kun taas uudessa versiossa äidin kuolemasta puuttuu sama lapsen kannalta ajateltu dramatiikka, eikä se shokkiefektinäkään itse asiassa toiminut samalla tavalla kuin vanha versio.
Hahmot
Jason Momoan Conan on kova ja karkea kaveri, joka ehkä tietyllä tapaa vastaa paremmin Robert E. Howardin kertomusten Conania. Arnold Schwarzeneggerin Conanissa kun on huomattavasti enemmän pehmeyttä.
Oli jännä huomata kuinka vuoden 1982 versiossa keskeinen naishahmo on monimuotoisempi kuin uusintaversiossa. Valeria (Sandahl Bergman) on topakka mimmi, oikea soturi, joka lopulta saa soturin kohtalon. Hän ei huuda kurkku suorana miestä apuun vaan osaa huolehtia itsestään ja tuntuu muutenkin tasavertaiselta kumppanilta ja ystävältä miesten rinnalla.
Uuden version Tamara (Rachel Nichols) on puolestaan perinteinen vampula, joka tarvitsee apua koko ajan. Toisaalta, hän on prinsessa, eli tästä uudesta versiosta tasavertainen naishahmo onkin jätetty kokonaan pois.
Pahisnoita Marique (Rose McGowan) on näyttävä ja onkin sanottava, että tämä noita on huomattavasti alkuperäisen elokuvan noitaa (Cassandra Gava) vakuuttavampi. Harmi, että hänen kohtalonsa on lopulta hieman vaisu (päinvastoin kuin alkuperäisen noidan...).
Alkuperäistä Conania katsellessani en voinut olla naureskelematta Thulsa Doomin kahdelle apurille, jotka olivat kuin suoraan Spinal Tapista viiksineen ja otsatukkineen.
Conanin näyttelijät
Jason Momoa vs. Arnold Schwarzenegger. Tämä täytyy myöntää: Momoa on "muodollisesti pätevämpi" kuin Schwarzenegger – eli heteronaisen näkökulmasta ajateltuna häntä katselee mieluummin. Arskassa on kuitenkin jotain herttaista ja se kai se onkin yksi syy, mikä teki vanhasta Conanista jotenkin niin paljon pehmeämmän hahmon. Uskon, että Momoakin olisi saanut hahmoonsa huomattavasti enemmmän huumoria ja sitä kautta ulottuvuuksia, jos hänelle olisi annettu siihen mahdollisuus. Miehen monimuotoisemmasta ulosannista elokuva antaa nimittäin vihjeitä, mutta sitä ei vain oikein päästetä valloilleen. Kun pitää sen sijaan näyttää materian tuhoamista.
Summa summarum
Elokuvana John Miliuksen ohjaama Conan on kiehtovampi seurata sillä Marcus Nispelin tuhoamisvimmaan kyllästyy yllättävän äkkiä. Ja vaikka Momoa on Schwarzeneggeria miellyttävämpi silmälle, Schwarzeneggerin hahmossa on enemmän pilke silmäkulmassa kulkevaa seikkailijaa. Ilman rasittavaa 3D.tä uudenkin Conanin voi varmasti joskus katsastaa toistamiseenkin, mutta vanhassa Conanissa on sellaista seikkailun kauneutta, että sen voi katsoa uudestaan ja uudestaan vuosien varrella.
