The Hangman's Joke

Minusta ikivanhojen, kaikkien tuntemien satujen uudistaminen on ajatuksena oiva, ja olenpa itsekin joskus nuorempana harrastanut satujen uudelleenkirjoitusta omaksi huvikseni (ja kerran ihan lehteenkin asti, mutta siitä on kauan). Yksi yhteen alkuperäisen sadun kanssa uutta ei kuitenkaan kannata tehdä, vaan klassista taustaa vasten pitää sisällyttää jokin uusi juttu, jotta se jaksaisi kiinnostaa katsojia. Catherine Hardwicken ( Twilight ) ohjaama Punahilkka on goottisävyinen, nuorisolle suunnattu fantasiasatu kylästä, jota täyden kuun aikaan terrorisoi ihmissusi. Vuosien ajan kyläläiset ovat lepyttäneet sutta tarjoamalla sille kylän aukiolla eläinuhreja samalla kun itse linnoittautuvat koteihinsa. Tähän asti uhraukset ovat riittäneet, mutta sitten yllättäen läheiseltä niityltä löytyy nuori tyttö kuoliaaksi raadeltuna. Tytön isän, Cesairen ( Billy Burke ) johdolla kyläläiset vaativat kostoa ja lähtevät asein varustettuna vaatimaan suden päätä vadille. Susi löytyykin ja pää joutuu

Uuden vuoden lupauksenani aloin käydä läpi IMDb:n Top 250 -listaa vuoden aikana ja katsoa siitä vuoden loppuun mennessä suurimman osan. Alkuperäinen suunnitelmani oli, että vuoden lopussa listalta olisi katsottuna vähintään 90%, mutta koska lista elää koko ajan, en enää pidä niin tiukasti kiinni tuosta prosenttimäärästä. Pääasia on kuitenkin se, että katsoisin niitä vanhoja klassikoitakin, joita tuolla listalla paljon on ja joita en ole vielä saanut aikaiseksi katsottua. Vuoden alussa olin nähnyt silloiselta listalta 162 elokuvaa. Nyt, huhtikuun alussa Facebookin Twofifty -sovelluksessa on merkittynä 171 katsottua elokuvaa. IMDb:n listahan tosiaankin elää koko ajan ja osa katsotuista tippuu välillä listalta pois, ja osa nousee sinne takaisin. Mutta niihin katsottuihin... Charles Chaplin ja Jackie Coogan isänä ja poikana Charles Chaplinin elokuvia toki ovat katsoneet kaikki. Niin olen minäkin, mutta koska olen suurimman osan katsonut joskus nuorena televisiosta, en muista en

Sanottakoon nyt ensin, että minähän rakastan luontodokumentteja. Kai se johtuu siitä, että olen entinen biologi ja edelleenkin kai jonkinasteinen viherpiiperö. Uljas villi luonto ja sen eläimet ovat vaan usein mahtavampia kuin hienoinkaan fantasia. Tämän todistaa taas kerran Jacques Perrinin ja Jacques Cluzaudin (aikaisemmissa meriiteissään mm. Siivekäs muutto ) uusi valtameridokumentti Oceans . Vaikka kuvittelisit nähneesi jo kaiken kuvattavan arvoisen valtameristämme, katso Oceans ja mieti uudestaan. Tuijotin nimittäin itsekin silmät ymmyrkäisinä kun miljoonat ja taas miljoonat ravut kiipesivät toistensa niskaan jossakin syvällä meren alla. Siitä tuli mieleen Taru sormusten herrasta ja örkkejä kuhiseva Rautapiha. Yläkuvassa nähtävä ihmisen kohtaaminen hain kanssa on dokumentissa kuvattu huikean kauniisti - sukeltaja nimittäin ui todella pitkään ihan kosketusetäisyydellä merien suuresta ja pelottavasta tappajahaista. Nämä kaksi lipuvat meren syvyyksissä rinnakkain, ihan kai

Tänä keväänä Suomessakin (toivottavasti, tällä hetkellä ensi-ilta on merkitty 6. toukokuuta) elokuvana ilmestyvä Ole luonani aina perustuu Kazuo Ishiguron kiiteltyyn samannimiseen romaaniin. Tammi on elokuvan ensi-iltaa enteillen julkaissut romaanin elokuvan näköisenä pokkarina. Ole luonani aina kertoo Kathystä, Tommystä ja Ruthista, kolmesta nuoresta, jotka varttuvat Hailshamin tarkoin varjellussa sisäoppilaitoksessa lapsuudesta aikuisuuteen. Tarinan kertojana toimii 31-vuotiaaksi ehtinyt Kathy. Hailsham ei ole mikä tahansa sisäoppilaitos ja sen synkkää salaisuutta Kathyn kertoma tarina avaa lukijalle sivu sivulta. Mikä tarkoitus Hailshamilla oikein on? Miksi lapset kasvatetaan siellä täysin ulkomaailmasta suljettuina? Miksi lapset kutsuvat koulun aikuisia "kasvattajiksi" opettajan sijaan? Hienovaraisin askelin, mutta sitäkin hätkähdyttävämmällä tavalla Ishiguro johdattaa lukijaa kohti päätöstä. Kathyn kertojaminän kautta tarina on tyylillisesti kevyttä nuoren ja vi

Neil Gaiman ja hänen ihastuttava valkoinen paimenkoiransa Cabal Olen ollut pitkään suuri Neil Gaiman -fani, sillä äijän mielikuvituksesta on toistaiseksi irronnut aivan loistavia teoksia. Nuorempana luin Sandman -sarjakuvia, mutta koska rakastan aikuisten satuja, monet Gaimanin kirjat tuntuvat toimivan minulle täydellisesti. Stardust - Tähtisumua on ollut suuri suosikkini pitkään, ja sen elokuvaversiota rakastan myös. Samoin Neverwhere - Maanalainen Lontoo on kirjana yksiä suosikkejani (BBC:n minisarjasta en niin suuresti välittänyt ja sen katsominen jäikin itse asiassa kesken). Episodi uutisoi tällä viikolla, että Gaimanin American Gods - Unohdetut jumalat filmatisoidaan. Luin kyseisen kirjan jokin aika sitten (juttu täällä ) ja pidin tuosta vankilasta vapautuvan miehen matkasta yliluonnollisiin maailmoihin kovasti. Mielenkiinnolla odotan, millainen elokuva tästä tuleekaan - tehtävä ei nimittäin ole helppo, sen verran moniulotteinen tarina on kyseessä. Mielenkiinnolla m

Angelin viidennen ja viimeisen kauden herättämiä ajatuksia SPOILERIVAROITUKSELLA

Angelin neloskauden fiiliksiä SPOILERIVAROITUKSELLA

  Angelin kolmoskaudesta heränneitä ajatuksia SPOILERIVAROITUKSELLA

Allen Ginsbergista ja hänen aikoinaan rajoja rikkoneesta Huuto -runostaan sekä sen synnyttämästä oikeusjutusta kertova elokuva Howl - Huuto on jännittävä sekoitus elämänkertaa, oikeussalidraamaa ja animaatiota. James Franco on Ginsberg, identiteettiään etsivä mies, joka löytää oman tiensä selittäessään itseään, elämäänsä ja koko maailmaa runollisesti. Hän kirjoittaa elämästään runon nimeltä Huuto . Tämä runo oli 50-luvulla kaikkea muuta kuin sellaista, mihin sen aikaiset kuulijat olivat tottuneet. Se rikkoi rajoja sekä kielellisesti että runollisesti, ärsytti seksuaalisella sisällöllään konservatiivisia ihmisiä ja lopulta kirvoitti oikeusjutun, jonka avulla runo pyrittiin vetämään pois markkinoilta, koska sen sanottiin turmelevan ihmisiä ja että sillä ei ollut kirjallista merkitystä. Howl - Huuto tarkkailee oikeussalidraamaa, mutta palaa välillä nuoren Ginsbergin maailmaan, jossa homoseksuaaliksi tunnustautunut mies etsii paikkaansa maailmassa. Suuri osa elokuvaa kuitenkin käyt

Zaida Bergrothin parin vuoden takainen esikoisohjaus Skavabölen pojat (josta juttu täällä ) oli hieno muistutus siitä, kuinka lahjakkaita ohjaajia maassamme onkaan. Siksipä Hyvä poika sijoittuukin kiinnostavuusasteikossa keskimääräistä kotimaista elokuvaa korkeammalle. Onkin ihastuttavaa huomata, että Bergrothin omalaatuinen ote on säilynyt, sillä Hyvä poika nappaa katsojaa niskavilloista kiinni melkoisen tiukasti. Hyvä poika kertoo näyttelijätär Leila Mannerista ( Elina Knihtilä ), jonka viimeisin työ ei ole mennyt ihan putkeen, ja hänen perheestään. Negatiivista kritiikkiä satelee iltapäivälehtien sivuilla ja Leila päättää paeta julkisuutta kesähuvilalleen kahden poikansa kanssa. Vanhempi poika, Ilmari ( Samuli Niittymäki ), on jo 19-vuotias salskea nuorukainen, kun taas nuorempi viihtyy itsekseen ja kuvailee tiheiköissä sudenkorentoja. Äitinsä suhteen erittäin suojelevasti käyttäytyvä Ilmari muuttuu lehtijuttujen myötä yhä vain suojelevammaksi, kunnes lopulta rakkaus muutt

Olen aina silloin tällöin kirjoitellut tässä blogissa naisen asemasta elokuvassa ja naishahmoista yleensäkin. Jokin aika sitten kirjoittamani jutun jälkeen Cinefiliaan Jutta esitteli minulle aikaisemmin tuntemattoman Bechdelin testin , jonka avulla voi tutkiskella, millä tavalla naishahmot elokuvassa esitellään. Idea oli sen verran mielenkiintoinen, että halusin esitellä sen myös täällä, sillä aloin heti käyttää sitä katsomissani elokuvissa. Itseään kunnioittavan naisen näkökulmasta tulokset eivät ole toistaiseksi olleet kovin mairittelevia... Eli kun katsot mitä tahansa elokuvaa, kysy itseltäsi: Onko elokuvassa vähintään 2 naishenkilöä joilla on nimet? Puhuvatko he keskenään? Onko puheenaiheena jokin muu kuin miehet? Ovat muuten todella harvassa ne Hollywood-elokuvat -varsinkin lapsille suunnatut- jotka läpäisevät tämän testin. Olenkin usein miettinyt (ja kirjoitellutkin siitä), että millaisen kuvan naisen asemasta lapset saavat näiden miespainotteisten elokuvien perustee

Angelin kakkoskauden fiiliksiä katkon jälkeen SPOILERIVAROITUKSELLA

Meillä kaikilla on elokuvia, joita katsomme kerta toisensa jälkeen, uudestaan ja uudestaan. Osa niistä elokuvista on hyviä, kriitikoidenkin arvostamia klassikoita ja mestariteoksia, osa taas sisältää jotain sellaista kummallista ja mukavaa, että se vetoaa meihin huolimatta siitä, ettei elokuva välttämättä mikään arvostelumenestys koskaan olisi ollutkaan. Tässä minun viiden tällaisen guilty pleasuren joukko, joskin se on hieman laajempi kokonaisuus kuin vain viisi elokuvaa. Young Einstein Vaihtoehtoinen tarina Albert Einsteinin nuoruudelle on Yahoo Seriousin versio vuodelta 1988. Tasmaniassa syntynyt Albert yrittää keksiä, miten olueen saadaan kuplia, ja tulee siinä samalla keksineeksi ydinvoiman. Koittaessaan saada patenttia maailmankuululle kaavalleen E=mc2, paha kilpailija varastaa kaavan ja Albert joutuu matkaamaan Ranskaan asti estämään ydinkatastrofin. Tämä komedia on jotenkin niin sydämellisen hömppä, että katsoin sitä nuorempana ties kuinka monta kertaa. Vieläkin se aiheu

Anton Corbijnin ohjaama The American jäi teatterikierroksella näkemättä vaikka kiinnostus siihen olikin kova. Ohjaajan edellinen teos, Joy Divisionin nokkamiehesta Ian Curtisista kertova Control kun oli vallan hieno henkilödraama. The American kertoo Italiaan piiloutuvasta palkkatappajasta nimeltä Jack ( George Clooney ). Ruotsissa pieleen menneen keikan jälkeen pikkukaupunkiin linnoittautuva Jack päättää tehdä enää sen viimeisen keikan ja jäädä sitten eläkkeelle. Matalan profiilin pitämisestä huolimatta hän ystävystyy paikallisen papin ( Paolo Bonacelli ) sekä kiltin ilotytön ( Violante Placido ) kanssa. The American yllätti minut hitaalla ja hienovaraisella kerronnallaan, sillä olin odottanut enemmän toiminnallisia elementtejä ja jännitystä. Corbijnin käsissä palkkatappajan viimeinen keikka on kuvattu erittäin draamallisin ottein vailla trillereille tavanomaista jännityksen kasvattamista, ja elokuvassa seurataankin pääasiassa Jackin näpertelyä ja aseen rakentelua sekä ajelu

Nobel Son on melkoinen elokuva. Se on musta rikoskomedia, joka viljelee twistejä toisensa perään. Se on ihan höpsö, mutta siinä on mukana loistavia näyttelijöitä. Alan Rickman esimerkiksi. Katsokaa itse niin tiedätte ;-) Nobel Son on kertomus kemian Nobelin voittaneen, arrogantin naistenmiehen Eli Michaelsonin (Rickman) pojasta Barkleysta ( Bryan Greenberg ), joka joutuu kidnapatuksi sillä hetkellä, kun hänen pitäisi matkustaa isänsä ja äitinsä ( Mary Steenburgen ) mukana Tukholmaan vastaanottamaan isänsä Nobelia. Kidnappaaja vaatii Michaelsoneilta kahta miljoonaa taalaa poikansa vapauttamisesta, mutta isukki ei oikein haluaisi maksaa luuserina pitämästään pojastaan. Kun postissa tulee irti leikattu sormi, huomaa isukkikin kidnappaajan olevan tosissaan. Sitten seuraa muutama twisti, joista en enempää kerro, koska ne tekevät Nobel Sonista viihdyttävän kiemuraisen komedian. Tarina on erittäin hauska siinä mielessä, että millään hetkellä ei voi olla varma, kuka hahmoista on syyl

Buffy vampyyrintappajan kolmoskauden jälkeen omaksi sarjakseen irronnut Angel kertoo sielulla kirotusta vampyyri-Angelista, joka lähtee Sunnydalesta Los Angelesiin hyvittämään vampyyrinä tekemiään pahoja tekoja ja samalla olemaan poissa rakastamansa Buffyn luota, jotta tämä voisi elää oikeaa elämää. Ykköskauden fiiliksiä SPOILERIVAROITUKSELLA katkon jälkeen.

Pittacus Loren (salanimi, jonka takana ovat kirjailijat James Frey ja Jobie Hughes) nuorille aikuisille suunnattu kirja I Am Number Four ilmestyi loppukesästä ja pomppasi heti New York Timesin bestsellerlistan kärkeen. Jostain syystä kirjan filmatisointioikeudet oli myyty jo vuonna 2009, ja siksipä elokuva ilmestyikin nyt vain puoli vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. I Am Number Four kertoo Maassa asustavasta alienista, joka kulkee nimellä John Smith ( Alex Pettyfer ) ja joka matkustaa holhoojansa Henrin ( Timothy Olyphant ) kanssa kaupungista toiseen, piilotellen pahoilta mogadorianeilta. Mogadorianit ovat tappaneet Johnin planeetan Lorienin asukit lähes sukupuuttoon ja jäljellä on enää kourallinen. Lorienin nuorilla sotureilla on yliluonnollisia kykyjä, mutta monet heistä ovat vielä niin nuoria, että kyvyt eivät ole vielä "puhjenneet". Näitä sotureita piilottelee Maassa yhdeksän ja heitä mogadorianit napsivat nyt järjestyksessä - kolme on jo saatu hengiltä, John on

Kathryn Laskyn 15-osaisen lastenkirjasarjan kolmeen ensimmäiseen osaan perustuva Legenda Suojelijoista: Ga'Hoolen pöllöt on visuaalisesti äärimmäisen kaunista katsottavaa. Itselläni tämä elokuva jäi näkemättä teatterikierroksella, joten 3D-elämys on kokematta. Teräväpiirtoisena 2D:näkin elokuva näyttää niin hyvältä, että en jäänyt kaipaamaan kolmatta ulottuvuutta, sillä tarinan taika tulee esille ihan normaalissa littukuvassakin. Legenda Suojelijoista: Ga'Hoolen pöllöt kertoo tornipöllöveljeksistä nimeltä Soren (äänenä Jim Sturgess ) ja Kludd (äänenä Ryan Kwanten ), jotka joutuvat pahojen Puhdasrotuisten kidnappaamaksi. Kludd kääntyy Puhdasrotuisten puolelle, mutta Soren pääsee karkuun ja hän lähtee etsimään myyttisiä Suojelijoita, soturipöllöjä, jotka voivat pelastaa pöllömaailman tuholta. Tarinan kaari on hyvin perinteinen veljesten välisine kamppailuineen, myyttisine sankarisotureineen ja toisaalta natsi-Saksaan verrattavissa olevine rotuoppeineen. Toteutus kuitenkin

Maaliskuun pojan esittely tulee hieman myöhässä, sillä syntymäpäivä ehti harmillisesti mennä heti ensimmäisenä päivänä maaliskuuta. Tässä kuussa 33 vuotta täyttänyt, Teksasin Dallasissa syntynyt Jensen Ross Ackles hurmasi minut pikkuisessa indieromcomissa nimeltä Ten Inch Hero (josta juttu täällä ) ja sittemmin demoninmetsästäjäveljeksistä kertovassa tv-sarjassa Supernatural (josta kertovat jutut löytyy tämän tagin alta), johon koukutuin Anzin ja Mikaelan yllytyksestä täysin vuosi sitten. Tämä lähes liian komea näyttelijä valittiin vuonna 2009 Entertainment Weeklyn lukijoiden äänestyksessä vuoden toiseksi seksikkäimmäksi miesnäyttelijäksi (pöh, tyhmästi Robert Pattinsonin jälkeen). Supernaturalin lisäksi Ackles on nuorempana esiintynyt muissakin tv-sarjoissa kuten esimerkiksi Dawson's Creek , Dark Angel ja Smallville . Itse en ole näitä sarjoja katsonut ja tiedän Acklesin vain Winchesterin veljessarjan vanhimpana, ja jos nyt ei aina ehkä viisaimpana, mutta ainakin en

William Shakespearen traaginen Romeo ja Julia on ollut taustana jos jonkinlaisille elokuvaversioille. Nyt vuorossa on animaatio, jossa seikkailevat puutarhatontut. Naapureina asustavien herra Capuletin ja neiti Montaguen välillä on vihanpito, joka on levinnyt jopa heidän värejä tunnustaviin puutarhoihinsa. Naapurusten puutarhatontut nimittäin harrastavat ihmisiltä salaa mm. kilpa-ajoja ruohonleikkurilla ja häviäjä saattaa löytyä kadulta sirpaleina seuraavana aamuna. Kaunis Julia-tonttu (äänenä Pamela Tola / Emily Blunt ) seisoo jalustallaan ikävystyneenä, kunnes näkee naapurustosta hieman syrjässä kasvavan kauniin kukkasen. Hän naamioi itsensä ja livahtaa puutarhasta etsimään kukkaa - ja törmää vahingossa naapurin siniseen Gnomeoon (äänenä Mikko Leppilampi / James McAvoy ). Se on rakkautta ensisilmäyksellä, mutta kun heille selviää toistensa oikea väri ja sitä kautta identiteetti, suhde mutkistuu. Koska Gnomeo ja Julia on sallittu kaikenikäisille, ei alkuperäisen tarinan traagi