The Hangman's Joke

Iron Manin kakkososan jälkimainingeissa ajattelin avautua elokuvien jatko-osista. Minulla on hieman skeptinen suhtautuminen elokuvien jatko-osiin, sillä hyvin usein niistä tulee mieleen rahastuksen maku. Jos on saatu aikaiseksi hyvä ja/tai menestynyt elokuva, sille halutaan heti pukata jatkoa. Miksi? Jotta saataisiin katsojilta rahat pois? Usein, ikävä kyllä, nämä jatko-osat kun todellakin tuntuvat vain vanhan kierrätykseltä ilman uusia, kunnollisia omia ajatuksia. Joskus vastaan tulee iloisia yllätyksiä, mutta ainakin itselläni ne hyvät jatko-osat tuntuvat olevan harvassa. Jos nyt jätetään laskuista pois kirjasarjoihin pohjautuvat elokuvat, kuten vaikkapa Kummisedät , Harry Potterit tai Taru sormusten herrasta, ja keskitytään pääosin alkuperäisen käsikirjoituksen elokuviin, vähissä ovat minun kirjoissani todella asiansa ajavat jatko-osat. Imperiumin vastaisku on hyvä esimerkki toimivasta jatko-osasta, mutta senkin periaatteessa voisi ajatella olevan osan suuremmaksi jo alunperin

Olen huomannut että usein hyvän ja huonon elokuvan ero on itse asiassa melkoisen häilyvä, koska se riippuu niin paljon katsojasta ja hänen subjektiivisesta näkemyksestään. Aloin miettiä asiaa erään Facebookissa käydyn lyhyen keskustelun perusteella, kun tuttavani ihmetteli legendaarisen elokuvakriitikon Roger Ebertin Kick-Ass -elokuvalle antamaa yhtä tähteä (kyseinen elokuvahan on tällä hetkellä reitattu Rottentomatoesissa 75% freshiksi, Empire antoi sille peräti viisi tähteä ja Suomessakin Riskalan Tuomas Iltalehdestä neljä). Itse en vielä pysty ottamaan kantaa, sillä en ole elokuvaa nähnyt, mutta ideana tällainen arvostelujen totaalinen polarisoituminen kuulostaa mielenkiintoiselta. Minulle on joskus suurten elokuvaklassikoiden kanssa käynyt niin, että olen kyllä tiedostanut elokuvan olevan upea klassikko, ainakin omana aikanaan, mutta että itse en millään vain pidä siitä (tasolla: suurinpiirtein tylsistyn kuoliaaksi). Silloin usein mietin onko vika minussa, että en vain ymmä

Tuolla Supernatural tv-sarjaa koskevien juttujen kommenteissa on sivuttu kauhun genreä ja sitä, kuinka eri ihmiset niin kovin eri tavalla suhtautuvat kyseiseen genreen - osalle kauhu tuo pelottavuudessaan nautintoa, osa taas pelkää ja ahdistuu. Ajattelinpa sitten tehdä ihan oman postauksensa asiasta :) Minä itse henkilökohtaisesti kuulun tuohon jälkimmäiseen porukkaan eli en yleensä katso minkäänlaisia elokuvia, joiden genre yhtään viittaa kauhuun. Minä kun alan märehtiä niitä tapahtumia liikaa, otan ne henkilökohtaisesti ja ahdistun, kun kuvittelen mörköjä jokaisessa komerossa. Tosin kauhussakin on erilaisia tyylejä ja osa niistä menee minullakin helpommin läpi kuin toiset. Yliluonnolliset ilmiöt sulatan helpommin, lasten tai eläinten kautta rakennettava kauhun tunne taas saa minulta jyrkän ei:n. Nuorena nähty Tappajahai kun edelleen kummittelee mielessä meressä uidessa ja Uinu, uinu lemmikkini pieni Gage on yksi kauhistuttavimpia lapsia. Silpomiskauhu on yksi osa-alue, johon en

Minäpäs lähden lomalle - Las Vegasiin, Grand Canyonille ja Death Valleyhin :) Blogi siis hiljenee pariksi viikoksi - vain satunnaisia postauksia tippuillee matkan varrella ja kommentointikin varmasti jää minimiin. Las Vegas on leffafanille mielenkiintoinen paikka, sillä onhan sielläkin kuvattu vaikka kuinka monta elokuvaa. Rain Man Tom Cruisen ja Dustin Hoffmanin tähdittämässä hienossa elokuvassa veljekset matkaavat Vegasiin, nuoremman veljen tarkoituksena käyttää vanhempaa, autistista, mutta nopeasti päässä laskevaa veljeään apunaan rahan keruussa. Paikkana Caesar's Palace -kasino. Leaving Las Vegas Nicolas Cage lähtee Vegasiin juodakseen itsensä hengiltä ja tapaa hyväsydämisen prostituoidun ( Elisabeth Shue ). Ocean's 11 Steven Soderbergin ohjaama uusinta vuoden 1960 elokuvasta. George Clooney ryöstää yhdessä mm. Brad Pittin , Bernie Macin , Elliot Gouldin, Casey Affleckin ja Scott Caanin kanssa kertalinttuulla Vegasin kolme suurta kasinoa: Bellagion, MGM G

Brittien Oscarit eli BAFTAt jaettiin viime sunnuntaina. Matkalla kohti Oscareita - jotka jaetaan vajaan kahden viikon kuluttua - on mielenkiintoista seurata näitä muita palkintoja, jotka jonkin verran antavat osviittaa myös sille, kuka voittaa Hollywoodissa. Briteissä suurimmaksi voittajaksi nousi ohjaaja Kathryn Bigelow (oikealla) ja The Hurt Locker - elokuva voitti parhaan elokuvan, parhaan ohjauksen, parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen, parhaan kuvauksen, parhaan leikkauksen ja parhaan äänimaailman palkinnot. Itseäni harmittaa, etten vieläkään ole Hurt Lockeria nähnyt, sillä tämän perusteella alkaa vaikuttaa siltä, että Bigelow on sotaelokuvallaan vahvasti mukana myös Oscar-kisassa. Näyttelijäpalkinnot menivät parhaasta miespääosasta Colin Firthille elokuvassa A Single Man (ensi-ilta Suomessa 5.3.), parhaasta naispääosasta Carey Mulliganille elokuvassa An Education (ensi-ilta Suomessa 12.3.), miessivuosasta odotetusti Christoph Waltzille elokuvassa Kunniattomat paskiai

Viime yönä jaettiin tämänvuotiset Golden Globet. Suurimmaksi voittajaksi suoriutui James Cameronin megaelokuva Avatar voittaessaan sekä parhaan draamaelokuvan ja parhaat ohjauksen palkinnot. Olin hieman yllättynyt näistä valinnoista, mutta toisaalta, onhan kyseinen elokuva tahkonnut jo niin paljon rahaa lippuluukuilla (1.4 miljardia worldwide), että on kiilannut kakkoseksi ohi LOTR Kuninkaan paluun ja uhkaa jo Cameronin edellistä ennätystä Titanicia (1,8 miljardia). Myös parhaan komediaelokuvan palkinto oli pienoinen yllätys. Kategorian voitti Kauhea kankkunen . Vaikka se olikin näin tavallisten ihmisten keskuudessa parhaimpana pidetty komedia viime vuonna, olisin kuvitellut palkinnon menevän vaikkapa Julie & Julialle tai (500) days of Summerille . Komedia/musikaalisarjan näyttelijäpalkinnot ojennettiin Robert Downey Jr:lle Sherlock Holmesista ja Meryl Streepille Julie & Juliasta . En pullikoi vastaan, molemmat roolit ovat huikeita. Draamasarjassa näyttelijäpalkinno

Eilen kauhistelin sitä, että 80-luvun nuorisoklassikosta Karate Kidistä on tulossa uusintaversio. Myöhemmin illalla aloin mietiskellä uudelleenfilmatisointien mielekkyyttä ja syitä. Koitin muistella hyviä päivitettyjä versioita ja mietin myös, missähän menee raja uudelleenfilmatisoinnille, onko yksikään elokuva niin "pyhä" että siitä ei koskaan tehtäisi uutta versiota. Vastauksiahan näihin kysymyksiin on mahdotonta saada, mutta pähkäillä aina voi :) Tulin siihen tulokseen, että ehkäpä uusintaversioilla on sittenkin oma merkityksensä - siinä missä vuoden 1984 Karate Kid vaikutti minun ja monen muun 70-luvulla syntyneen elämään, vuoden 2010 Karate Kid voi puolestaan toimia tämän päivän lapsille ja nuorille. Maailma muuttuu Eskoseni, joten ehkä elokuvienkin päivittäminen tämän päivän muodin, musiikin ja yleisten tapojen mukaiseksi on järkevää. Ja onhan maailmassa montakin hyvää uudelleenfilmatisointia. Monista elokuvista en ole edes nähnyt alkuperäistä, vaan pelkän rem