Hyvät ja huonot elokuvat sekä guilty pleasuret

Olen huomannut että usein hyvän ja huonon elokuvan ero on itse asiassa melkoisen häilyvä, koska se riippuu niin paljon katsojasta ja hänen subjektiivisesta näkemyksestään. Aloin miettiä asiaa erään Facebookissa käydyn lyhyen keskustelun perusteella, kun tuttavani ihmetteli legendaarisen elokuvakriitikon Roger Ebertin Kick-Ass -elokuvalle antamaa yhtä tähteä (kyseinen elokuvahan on tällä hetkellä reitattu Rottentomatoesissa 75% freshiksi, Empire antoi sille peräti viisi tähteä ja Suomessakin Riskalan Tuomas Iltalehdestä neljä). Itse en vielä pysty ottamaan kantaa, sillä en ole elokuvaa nähnyt, mutta ideana tällainen arvostelujen totaalinen polarisoituminen kuulostaa mielenkiintoiselta.

Minulle on joskus suurten elokuvaklassikoiden kanssa käynyt niin, että olen kyllä tiedostanut elokuvan olevan upea klassikko, ainakin omana aikanaan, mutta että itse en millään vain pidä siitä (tasolla: suurinpiirtein tylsistyn kuoliaaksi). Silloin usein mietin onko vika minussa, että en vain ymmärrä elokuvan hienoutta vaiko siinä, että aika on ajanut tarinan ohi, eikä se nykyaikana enää vain näytä yhtä henkeäsalpaavalta kuin aikoinaan.

Näin minulle kävi esimerkiksi Arabian Lawrencen (1962) kanssa. Seitsemän Oscarin voittaja (mm. Paras elokuva) ja IMDb:ssä sijalle #42 rankattu tuntikausia kestävä eepos oli mielestäni kuolettavan tylsä kun näin sen ensimmäistä (ja näillä näkymin myös viimeistä) kertaa muutama vuosi sitten. Hienoltahan se näytti, mutta minä en vain päässyt siihen sisälle niin että olisin siitä pitänyt.

(seuraavasta kommentista minut varmasti lynkataan...)

Samoin minulle uhkasi käydä Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun (1968) kanssa. Muistan nähneeni siitä osia nuorempana telkkarista, mutta koskaan en sitä silloin jaksanut loppuun asti katsoa. Muutama vuosi sitten päätin paikata tämän aukon sivistyksessäni ja otin hyllystäni käsittelyyn siellä jo pitkään odottaneen elokuvan. Suurimmaksi osaksi siitä pidinkin (alkuosahan on ihan huikea), mutta se lopun puolen tunnin mittainen värihärdelli oli vaan meikäläiselle liikaa. Olin lukenut kyseisen kirjan ja pitänyt siitä, mutta Kubrickin näkemyksen loppupuoli ei vaan toiminut minulle. Johtuiko se siitä, että 2000-luvulla tuollaiset tietokone-efektit eivät vaan enää tunnu missään?

(...jään odottelemaan huppupäistä teloittajaa saapuvaksi)

Toinen ääripää ovat ne niinsanotut "guilty pleasuret", usein yleisellä mittapuulla huonot elokuvat, joiden katsomisesta nauttii kerta toisensa jälkeen. Niiden elokuvallisen arvon ymmärtää olevan alhainen, niissä näyttelijätyö saattaa olla jäykkää, käsikirjoitus kliseinen, ohjaus huolimatonta, ja kokonaisuutena ne saattavat olla hölmöjä, mutta jokin aspekti niissä on, joka koskettaa itseä. Jotkut guilty pleasuret saattavat olla ihan yleisestikin ottaen ainakin jollakin tasolla ihan hyviäkin elokuvia, mutta hyvin usein ne ovat niitä, joille oikeat kriitikot antavat arvosteluissaan yksi tai kaksi tähteä.

Omia guilty pleasureitani on paljon komedioissa sekä fantasiassa - joitain mainitakseni vaikkapa mahtavaan sarjakuvaan perustuva Tank Girl (1995), komedia jossa Albert Einstein onkin kotoisin Australiasta - Young Einstein (1988) tai vaikkapa Kevin Smithin ohjaama uskontoparodia Dogma (1999). Jokaisen näistä olen nähnyt monen monta kertaa ja nautin niiden tarjoamasta viihdearvosta ja sen kautta katselusta huomattavasti enemmän kuin vaikkapa edellämainitusta Arabian Lawrencesta.

Elokuvataide voidaankin jakaa varsinaiseen taiteeseen ja sitten toisaalta täydelliseen viihteeseen. On ihana, että voi nauttia molemmista puoliskoista aina riippuen fiiliksestä ja olotilasta :)


Onko sinulla ns. "hyviä elokuvia", joista et ole pitänyt tai toisaalta guilty pleasureiksi luettavia elokuvia?