Hauhauhau - koiraelokuvien kyynelvoima
Katsoin viime viikolla tosipohjaisen elokuvan Hachiko - tarina uskollisuudesta (arvio täällä ), jossa akita-rotuinen Hachiko -koira odottaa isäntäänsä juna-asemalla uskollisesti yhdeksän vuotta tämän kuoleman jälkeen. Itkeä pillitin solkenaan elokuvaa katsellessa ja huomasinpa siinä sitten, että tämähän alkaa ihan käydä tavaksi tämä pillitys koiraelokuvia katsoessa. Olen kyllä vanhemmiten pehmennyt (muutenkin kuin fyysisesti) ja vaikka nuorempana olin varsinainen kovanaama, enkä itkenyt elokuvissa lähes koskaan, nykyisin ei tarvitse kovin kummoinen liikutus valkokankaalla näkyä, kun minä jo saan kuivailla silmänurkkiani. Olen koiraihminen ja aina rakastanut koiraelokuvia ja tv-sarjoja - Lassie , Susikoira Roi , Poliisikoira Rex , K-9 , Turner ja täystuho , aikoinaan jopa Ruusun aika (koska siinä oli se ihana puhuva labradorinnoutaja)... ovat aina kolahtaneet minulle. Mutta koiraelokuvat ovat myös niitä "pahimpia" kun ajatellaan elokuvassa koetun potentiaalisen liikutukse