Kotona katseltua: Pleasantville (1998) (****)


Pleasantvillessa Tobey Maguire ja Reese Witherspoon näyttelevät Davidia ja Jenniferia, 90-luvulla eläviä sisaruksia, jotka vetäistään yllättäen mukaan 50-luvulle sijoittuvaan tv-sarjaan. Sarjan uskollinen fani David on asiasta huomattavasti innostuneempi kuin tapahtuman takia unelmien treffinsä missannut "paha tyttö" Jennifer.

Pleasantvillessa kaikki on vanhanaikaista, mustavalkoisen mukavaa eikä kenelläkään ole ikävä olla. Ihmiset ovat naiveja kuin 50-luvun tv-sarjassa kuuluukin olla ja äidillä (Joan Allen) on aina sapuskaa tarjolla putipuhtaassa kodissaan kun isukki (William H. Macy) saapuu töistä kotiin huudellen ovelta "Honey, I'm home".

Kukaan ei kyseenalaista sitä, että kaupungissa on vain kaksi katua eikä ulospääsyä. Ei ennen kuin David ja Jennifer tuovat mukanaan 90-luvun vapaat ajatukset ja kysymykset. Ennen pumpulissa eläneet Pleasantvillen asukkaat alkavat huomata, että voivat tuntea uskomattomia uusia tunteita, ja pikkuhiljaa mustavalkoinen maailma alkaa muuttua värilliseksi.

Pleasantville on ennen kaikkea visuaalisesti ihana. Mustavalkoisen tv-maailman asteittainen muuttuminen värilliseksi on kaunista niin kuvallisesti kuin symbolisestikin ihmisten vapautuessa vanhoista kahleistaan. Varsinkin teräväpiirtona tämä näyttää lumoavan tyylikkäältä. Sympaattinen ja samalla kaunis draamakomedia.

Elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Gary Ross on muuten aikaisemminkin kirjoittanut tarinoita, joiden sankarit päätyvät itselleen ennestään tuntemattomiin kenkiin - kuten vaikkapa Tom Hanksin tähdittämän (ihanan) Big - Isoksi yhdessä yössä (1988).

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: Pleasantville
Ohjaus ja käsikirjoitus:  Gary Ross
Pääosissa: Tobey Maguire, Reese Witherspoon, William H. Macy, Joan Allen, Jeff Daniels
Valmistusmaa: USA 1998
Genre: komedia / draama
Ikäraja: sallittu
IMDb

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Naisista elokuvissa - Bechdelin testi

Olen aina silloin tällöin kirjoitellut tässä blogissa naisen asemasta elokuvassa ja naishahmoista yleensäkin. Jokin aika sitten kirjoittamani jutun jälkeen Cinefiliaan Jutta esitteli minulle aikaisemmin tuntemattoman Bechdelin testin , jonka avulla voi tutkiskella, millä tavalla naishahmot elokuvassa esitellään. Idea oli sen verran mielenkiintoinen, että halusin esitellä sen myös täällä, sillä aloin heti käyttää sitä katsomissani elokuvissa. Itseään kunnioittavan naisen näkökulmasta tulokset eivät ole toistaiseksi olleet kovin mairittelevia... Eli kun katsot mitä tahansa elokuvaa, kysy itseltäsi: Onko elokuvassa vähintään 2 naishenkilöä joilla on nimet? Puhuvatko he keskenään? Onko puheenaiheena jokin muu kuin miehet? Ovat muuten todella harvassa ne Hollywood-elokuvat -varsinkin lapsille suunnatut- jotka läpäisevät tämän testin. Olenkin usein miettinyt (ja kirjoitellutkin siitä), että millaisen kuvan naisen asemasta lapset saavat näiden miespainotteisten elokuvien perustee
Lisää >>

Elokuva-arvostelu: Kuninkaan puhe - The King's Speech (2010)

Kuva
Tom Hooperin ohjaama Kuninkaan puhe alkaa äärimmäisen vaivaannuttavalla kohtauksella. Siinä Englannin kuninkaan Yrjö V:n toinen poika, Yorkin herttua ( Colin Firth ) astelee hitaasti monituhatpäisen yleisön eteen asetetulle mikrofonille. Fokus on vanhanaikaisessa mikrofonissa. Herttua kävelee mikrofonille, avaa suunsa -tässä vaiheessa jännitys muuttuu käsinkosketeltavaksi - eikä saa sanottua sanaakaan. Herttua - Albert, tuttavallisemmin Bertie - on änkyttänyt noin 5-vuotiaasta saakka, mutta ongelma siitä alkaa syntyä vasta teknisen vallankumouksen, radion yleistymisen jälkeen. Vanhan kuninkaan ( Michael Gambon ) kunto ei ole enää parhaimmillaan ja tuleva kuningas Edward, herttuan vanhempi veli ( Guy Pearce , joka oikeasti on seitsemän vuotta Firthiä nuorempi) huitelee maailmalla miten sattuu ja jättää julkiset velvollisuudet veljensä hoidettavaksi - niin myös puheiden pitämiset koko kansalle. Herttuan vaimo ( Helena Bonham Carter ) etsii apua miehensä ongelmaan puheterapeutilta t
Lisää >>

Tapani Maskulan haastattelusta Filmihullussa 5-6/2010

Kuva
Turun Sanomien elokuvakriitikko Tapani Maskula on ollut pitkän aikaa henkilökohtainen ihmetyksen aiheeni, kun viikottaisen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen elokuvatähditykset selaan. Olen monesti miettinyt, millainen ihminen hän oikein onkaan, koska tähditystensä perusteella hänestä saa sellaisen käsityksen, että hän  suurin piirtein "vihaa" kaikkia nykyelokuvia. Olen miettinyt, että onko kyseessä kyllästyminen, vai tehdäänkö nykyisin oikeasti vain niin huonoja elokuvia? Vuonna 1941 syntynyt Maskula on tehnyt pitkän uran elokuvakriitikkona ja työskennellyt Turun Sanomissa jo vuodesta 1980. Osa meistä bloggareista ei ollut tuolloin vielä edes syntynyt ja itsekin olin tuolloin vasta 6-vuotias. Eipä meillä siis ole paljoa nokan koputtamista tuollaisen historian edessä. Wikipedian mukaan Maskula katsoo vuosittain 500- 1 000 elokuvaa, mikä on erittäin kunnioitettava määrä. Itse hädin tuskin pari sataa elokuvaa ehdin vuodessa katsomaan, ja sekin tuntuu jo suurelta määrältä! Tuo
Lisää >>