Kotona katseltua: The Runaways (2010) (***)


Kun ensimmäisen kerran kuulin The Runaways -bändistä tehtävästä elokuvasta, vanha rokkityttö kun olen itsekin, aloin heti odottaa leffaa saapuvaksi teatteriin. Mutta eipä se sitten teattereihin saapunutkaan, vaan suoraan videolle. Onneksi sentään niin, koska muuten odottavan aika olisi ollut liian pitkä.

The Runaways kertoo 1975 perustetusta samannimisestä hard rockia soittavasta yhtyeestä, jonka jäsenet olivat kaikki ajalle epätyypillisesti naisia - tai tyttöjä. Elokuva pohjautuu bändin laulajan, Cherie Currien omaelämäkertaan "Neon angel" ja sen on ohjannut ja käsikirjoittanut tuon kirjan pohjalta aikaisemmin pääasiassa musiikkivideoita ohjannut italialaissyntyinen Floria Sigismundi.

Kitaraa rämpyttävä, tummatukkainen Joan Jett (jota elokuvassa esittää Twilight-elokuvista paremmin tunnettu Kristen Stewart) bongaa Los Angelesin yössä kuuluisan tuottajan Kim Fowleyn (Michael Shannon) ja menee juttusille. Tuosta jutustelusta saa alkunsa yhteistyö, jossa Joan ja rumpali Sandy West (Stella Maeve) sekä toisen kitaran varressa Lita Ford (Scout Taylor-Compton) alkavat treenata yhdessä. Fowleyn mielestä bändi kaipaa kuitenkin seksiä, ja porukkaan napataan laulajaksi suloinen 15-vuotias sakkoliha Cherie Currie (Dakota Fanning).

Fowleyn paikoitellen varsin omalaatuisella opastuksella The Runawaysista kehittyy raju ja estoton, mutta samalla ammattitaitoinen tyttöbändi, joka saa levytyssopimuksen Mercury Recordsilta ja keikkamatkan Japaniin. Menestys ei kuitenkaan tule ilman kolhuja, ja nuori Cherie sortuu huumeisiin.

Sigismundin musiikkivideotausta näkyy The Runawaysissa selvästi, sillä musiikki ja sen oheisilmiöt ovat elokuvassa etusijalla. Elokuvassa käydään läpi bändin synty, kasvu, suosion huippu ja lopulta tuho. Hahmot sen sijaan jäävät hieman ohuiksi ja niihin olisi kaivannut enemmän lihaa luiden ympärille. Revolutionary Roadin huikeasta roolistaan miessivuosa-Oscar-ehdolla pari vuotta sitten ollut Shannon tekee itsekkäänä ja laskelmoivana Fowleynä loistavan suorituksen antaen miehen toimille raadollisen sävyn kun ottaa huomioon bändin tyttöjen nuoren iän ja sen, miten heidän elämällään leikitellään.

The Runaways keskittyy pääasiassa Joaniin ja Cherieen, ja ainoa heidän lisäkseen massasta eroava hahmo on juurikin Fowley (harmillisesti esimerkiksi edelleenkin musiikkirintamalla vaikuttava Lita Ford jää kokonaan taustalle). Stewart ja Fanning toimivat erinomaisesti yhteen ja olen erittäin iloinen Stewartin suorituksesta, sillä kaikissa elokuvissa, missä olen hänen näyttelemistään nähnyt tähän mennessä, hän on ollut yhden ilmeen ynseä tyttö. Joan Jettinä hän uskaltautuu revittelemään, antautuu rokkiroolin vietäväksi ja paljastaa pintansa alta aktiivisen, ilmeikkäämmän puolensa. Tälle naiselle pitää antaa rooleja, joissa hänen ei tarvitse olla ainoastaan angstinen teini, sillä niissä Stewartia ei enää oikein jaksa katsella.

Tuomio: ★★★★★

F A C T   F I L E:
Alkuperäinen nimi: The Runaways
Ohjaus: Floria Sigismondi
Käsikirjoitus: Floria Sigismondi, Cherie Currien romaanin pohjalta
Pääosissa: Kristen Stewart, Dakota Fanning, Michael Shannon, Stella Maeve, Scout Taylor-Compton, Alia Shawkat, Riley Keough
Valmistusmaa: USA 2010
Genre: draama / biografia
IMDb
Traileri >>

Oikeasta The Runaways -bändistä voi lukea lisää Wikipediasta Suomeksi täällä >> ja laajemmin englanninkielisellä sivulla >>

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Naisista elokuvissa - Bechdelin testi

Olen aina silloin tällöin kirjoitellut tässä blogissa naisen asemasta elokuvassa ja naishahmoista yleensäkin. Jokin aika sitten kirjoittamani jutun jälkeen Cinefiliaan Jutta esitteli minulle aikaisemmin tuntemattoman Bechdelin testin , jonka avulla voi tutkiskella, millä tavalla naishahmot elokuvassa esitellään. Idea oli sen verran mielenkiintoinen, että halusin esitellä sen myös täällä, sillä aloin heti käyttää sitä katsomissani elokuvissa. Itseään kunnioittavan naisen näkökulmasta tulokset eivät ole toistaiseksi olleet kovin mairittelevia... Eli kun katsot mitä tahansa elokuvaa, kysy itseltäsi: Onko elokuvassa vähintään 2 naishenkilöä joilla on nimet? Puhuvatko he keskenään? Onko puheenaiheena jokin muu kuin miehet? Ovat muuten todella harvassa ne Hollywood-elokuvat -varsinkin lapsille suunnatut- jotka läpäisevät tämän testin. Olenkin usein miettinyt (ja kirjoitellutkin siitä), että millaisen kuvan naisen asemasta lapset saavat näiden miespainotteisten elokuvien perustee
Lisää >>

Elokuva-arvostelu: Kuninkaan puhe - The King's Speech (2010)

Kuva
Tom Hooperin ohjaama Kuninkaan puhe alkaa äärimmäisen vaivaannuttavalla kohtauksella. Siinä Englannin kuninkaan Yrjö V:n toinen poika, Yorkin herttua ( Colin Firth ) astelee hitaasti monituhatpäisen yleisön eteen asetetulle mikrofonille. Fokus on vanhanaikaisessa mikrofonissa. Herttua kävelee mikrofonille, avaa suunsa -tässä vaiheessa jännitys muuttuu käsinkosketeltavaksi - eikä saa sanottua sanaakaan. Herttua - Albert, tuttavallisemmin Bertie - on änkyttänyt noin 5-vuotiaasta saakka, mutta ongelma siitä alkaa syntyä vasta teknisen vallankumouksen, radion yleistymisen jälkeen. Vanhan kuninkaan ( Michael Gambon ) kunto ei ole enää parhaimmillaan ja tuleva kuningas Edward, herttuan vanhempi veli ( Guy Pearce , joka oikeasti on seitsemän vuotta Firthiä nuorempi) huitelee maailmalla miten sattuu ja jättää julkiset velvollisuudet veljensä hoidettavaksi - niin myös puheiden pitämiset koko kansalle. Herttuan vaimo ( Helena Bonham Carter ) etsii apua miehensä ongelmaan puheterapeutilta t
Lisää >>

Tapani Maskulan haastattelusta Filmihullussa 5-6/2010

Kuva
Turun Sanomien elokuvakriitikko Tapani Maskula on ollut pitkän aikaa henkilökohtainen ihmetyksen aiheeni, kun viikottaisen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen elokuvatähditykset selaan. Olen monesti miettinyt, millainen ihminen hän oikein onkaan, koska tähditystensä perusteella hänestä saa sellaisen käsityksen, että hän  suurin piirtein "vihaa" kaikkia nykyelokuvia. Olen miettinyt, että onko kyseessä kyllästyminen, vai tehdäänkö nykyisin oikeasti vain niin huonoja elokuvia? Vuonna 1941 syntynyt Maskula on tehnyt pitkän uran elokuvakriitikkona ja työskennellyt Turun Sanomissa jo vuodesta 1980. Osa meistä bloggareista ei ollut tuolloin vielä edes syntynyt ja itsekin olin tuolloin vasta 6-vuotias. Eipä meillä siis ole paljoa nokan koputtamista tuollaisen historian edessä. Wikipedian mukaan Maskula katsoo vuosittain 500- 1 000 elokuvaa, mikä on erittäin kunnioitettava määrä. Itse hädin tuskin pari sataa elokuvaa ehdin vuodessa katsomaan, ja sekin tuntuu jo suurelta määrältä! Tuo
Lisää >>