Toimintaa G.I Joen malliin

Hasbron G.I. Joe -lelujen pohjalta kehitetty elokuva G.I. Joe: The rise of Cobra tarjoaa katsojalleen kaksi tuntia armotonta toimintaa, räiskettä, räjähdyksiä ja vaarallisia tilanteita. Se on kuitenkin malliesimerkki siitä, millä tavalla toimintaelokuvaa ei pitäisi tehdä - pelkkien visuaalisten efektien ja päättömän toiminnan ympärille ilman minkäänlaista kunnon juonta.

Nouseva tähti, yhdeksi tämän hetken seksikkäimmistä miehistä äänestetty Channing Tatum on eliittisotilas Duke, joka ryhmänsä kanssa saa tehtäväkseen salaisen nanoteknologiaa hyväksikäyttävän aseen kuljettamisen tehtaalta uudelle omistajalle. Kuljetus joutuu väijytykseen ja hengissä selviävät vain Duke ja hänen ystävänsä Ripcord (Marlon Wayans). Heidät pelastaa salaperäinen ryhmä vielä eliitimpiä sotilaita, joka kuljettaa miehet Saharan hiekkadyynien alla sijaitsevaan tukikohtaansa.

Tämä G.I. Joeksi nimitetty monikansallinen ryhmä taistelee maailmanvalloittajia vastaan hienolla teknologialla ja nyt heitä tarvitaan, sillä aseherra McCullen (Christopher Eccleston) tahtoo uudella teknologiallaan kaapata maailman herruuden. McCullenilla on apunaan seksikäs Ana (Sienna Miller), joka paljastuu Duken entiseksi heilaksi sekä valkoisiin pukeutuva ninja Storm Shadow (Byung-hun Lee).


Jotta maailma pelastuisi, Joet lähtevät jahtaamaan McCullenin jengiä ja McCullenin jengi puolestaan pyrkii päästämään päiviltä mahdollisimman monta Joeta - ja jos siinä samalla nyt menee muutama (tuhat) siviiliä ja puolet Pariisista niin väliäkö sillä. Niin ja lisätään ilmaston lämpenemistä vielä entisestään, kun tuhotaan pohjoisnapajäätiköitä.

G.I. Joe: The rise of the cobra on puuduttavinta ja kliseisintä toimintaelokuvaa pitkiin aikoihin. Jos äksön suurimman osan aikaa haukotuttaa tai kesken tärkeimmän ajojahdin katsoja toivoo voivansa paikaa pikakelausnappia, tarkoittaa tämä joko sitä, ettei katsoja täysin kuulu elokuvan kohderyhmään tai että elokuva ei ole mitenkään kovin hyvä. G.I. Joesta puuttuu kaikki jännitys, sillä mitään ei jätetä katsojan oman kekseliäisyyden varaan. Mahtipontisella musiikilla on pyritty luomaan suuren, mahtavan ja jännittävän elokuvan tuntua, mutta tulos on vain koominen. Kliseisyydestä esimerkkinä ovat mm. mustaan (Ray Park) ja valkoiseen (Lee) pukeutuneiden ninjojen yhteinen menneisyys, naisten keskinäiset taistelut "tukkanuottasilla"-tyyliin (vaikka ovat best of the best-sotilaita), naisten pukuihin tehdyt rintavarustukset, vuosisatojen takaa kumpuavat kaunat...

Tatum toki on ihan söpö katsella sekä Miller ja punatukkaista Scarlettia esittävä Rachel Nichols tiukoissa nahka-asussaan ovat über-sexyjä. Lisäksi elokuva käyttää hyväkseen visuaalisesti tyylikkäitä ratkaisuja mm. hahmojen asuissa, mutta pelkkä silmänruoka ei riitä, jos toiminta ei saa katsojaa tempautumaan jännittävän tarinansa (jota tässä tapauksessa ei siis ole) mukaan ja olemaan haukottelematta.

Tuomio: *****

Suomen ensi-iltansa G.I. Joet saavat ensi viikon perjantaina 28.8. Trailerin voi tsekata täältä.